Helvetti

Iankaikkinen rangaistus ja iankaikkinen elämä

Raamatussa on yksi opetus ylitse kaikkien muiden, joka vaikuttaa hyvin paljon kristittyjen julistaman evankeliumin ja opetuksen sisältöön, sekä heidän elämäänsä. Se on oppi ”iankaikkisesta rangaistuksesta” tai ”iankaikkisesta tuomiosta”. Sen vastakohta on ”iankaikkinen elämä”.

Iankaikkinen elämä

Kristityt ovat enimmäkseen samaa mieltä siitä, mitä ”iankaikkinen elämä” lähtökohtaisesti tarkoittaa. Se on päättymätöntä autuutta ”taivaassa” tai ”uudessa maassa, jonka Jumala on valmistava vanhurskaita [oikeamielisiä] varten”. Siellä ei ole enää kuolemaa eikä kirousta synnin tähden, sillä kukaan ei tee enää syntiä. Jumala varjelee meidät iankaikkisesti kaikilta onnettomuuksilta tai pahalta, joka voisi tuhota meidät. ”Taivaassa” ei sodita eikä riidellä, sillä kaikki rakastavat siellä toisiaan ja elävät rauhassa keskenään. Tämän parempaa osaa ei ihmiselle voitaisi kuvitella ja se on oleva totta kaikkien niiden kohdalla, jotka Jumala pelastaa kuolemalta ja ”iankaikkiselta rangaistukselta”.

Kristittyjen mielipiteet jakaantuvat sen suhteen, milloin pelastetut pääsevät ”taivaaseen” Jeesuksen ja Jumalan tykö. Luther uskoi siihen, että ihmiset nukkuvat ruumiin kuoleman jälkeen tiedotonta kuolonunta ja heräävät vasta viimeisenä päivänä (tai Kristuksen tulemuksessa) tietoiseen elämään. Toisten mielestä kristityt pääsevät kuoleman jälkeen suoraan Kristuksen tykö ”Jumalan paratiisiin”. Siellä ovat myös ennen Jeesusta eläneet pyhät ja valitut ihmiset. Pelastetuilla on ”taivaassa” eräänlainen ”hengellinen ruumis”, niin että heidät voidaan nähdä, ja he voivat nähdä muut siellä olevat. He odottavat tästä huolimatta ruumiin ylösnousemusta, jossa he saavat ”hengellisen ja taivaallisen ruumiin”, joka ei kuole enää koskaan ja on katoamaton (ruumis ei maadu). (1.Kor. 15:35-58.)

Monet passiiviset kirkon jäsenet ja maallistuneet kristityt eivät usko kuolleiden ihmisten ruumiilliseen ylösnousemukseen. He uskovat, että ihminen jatkaa elämäänsä henkiolentona heti ruumiin kuoleman jälkeen. Toiset joutuvat helvettiin ja toiset pääsevät taivaaseen. Kuolleiden ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota ei ole eikä sitä tarvita, sillä Jumala tuomitsee jokaisen välittömästi ruumiin kuoleman jälkeen oikeudenmukaisella tuomiolla.

Katolinen kirkko on opettanut kirkkoisä Augustinuksesta (Hippon piispa, k.430) lähtien oppia kiirastulesta. Sen mukaan kaikki pelastuvat sielut eivät pääse suoraan taivaaseen, vaan osaa heistä pitää ensin kurittaa taivaallisessa puhdistustulessa, jotta he puhdistuisivat ja tulisivat sieluiltaan terveiksi (jotta he tulisivat täydellisen pyhiksi). Protestanttiset kirkot hylkäsivät kiirastuliopin 1500-luvun uskonpuhdistuksessa.

Iankaikkinen rangaistus ja iankaikkinen tuomio

”Iankaikkisesta rangaistuksesta” ollaan hyvin montaa eriä mieltä kristittyjen tai itseään kristittyinä pitävien ihmisten kesken. Tässä artikkelissa ei ole tarkoituksenmukaista käsitellä kaikkia opetuksia yksityiskohtaisesti ja seikkaperäisesti. Kerron silti lyhyesti jokaisesta eri tulkinnasta, jotta saat jonkinlaisen kuvan mielipiteiden hajonnasta tässä aiheessa.

Universalismi

Universalismi on oppi, jonka mukaan kaikki ihmiset pelastuvat lopulta Jumalan taivaaseen. Osa voi pelastua suoraan ilman kiirastulta, mutta jotkut joutuvat käymään lävitse puhdistavan tulen rangaistuksen. Jumala ei rankaise ketään pelkän rangaistuksen vuoksi tai kostonhimosta. Jumalan rangaistusten tarkoitus on kasvattaa ihmistä ja tehdä hänestä parempi ihminen. Kun ihmiset ovat kärsineet tarpeeksi kauan synneistään tulisessa järvessä, niin he muuttuvat mieleltään hyviksi ihmisiksi ja palaavat katuen rakastavan Isän luokse. Näin kaikki ihmiset pelastuvat lopulta. Jopa paholainen ja hänen kanssaan langenneet enkelit katuvat syntejään ja palaavat Isän tykö, joka lahjoittaa heille ikuisen onnen muiden luona taivaissa.

Annihilaatio-oppi eli annihilationismi

Annihilaatio-opilla tarkoitetaan sitä, että ”kadotukseen tuomitut” ihmiset kuolevat ”toisen kerran” viimeisen tuomion jälkeen ja heidän ruumiinsa tuhotaan ”tulisessa järvessä”, niin että heitä ei ole sen jälkeen enää olemassa. Annihilaatio tarkoittaa ”tyhjiin raukeamista” ja ”olemisen lakkaamista”.

Annihilationismin näkemykset jakaantuvat kahteen leiriin sen suhteen, kauanko kärsimys tuomiolla tai sen jälkeen tulisessa järvessä kestää. Ensimmäisen linjan mukaan tuomitut kärsivät tulisessa järvessä määräajan, joka on suhteutettu heidän tekemiensä syntien määrään. Kärsimyksessä on lisäksi aste-eroja sen mukaan, miten vakavia synnit ovat olleet, ja miten paljon ne ovat muita ihmisiä vahingoittaneet. Toisen linjan mukaan tuomittujen kärsimys kestää vain tuomion eli pahojen tekojen syyksi lukemisen ajan.1 Tuomitut kuolevat heti sen jälkeen ja heidän ruumiinsa tuhotaan polttamalla ne tulisessa järvessä.

Ikuinen piina helvetin tulessa

Jeesukseen Kristukseen ja Raamatun kirjoituksiin Jumalan sanana uskovien enemmistö on uskonut tähän asti (2011) tuomittujen ihmisten ikuiseen piinaan helvetissä. ”Toinen kuolema” on ”kadotetun” ihmisen tietoista eroa Jumalasta ja kärsimystä ”tulisessa järvessä”. (Ilm. 20:9-15.) Tähän lohduttomaan tilaan ei ole odotettavissa minkäänlaista helpotusta aikojen saatossa. Syntiset ja jumalattomat ihmiset kärsivät päättymätöntä tuskaa yhdessä langenneiden enkelien ja saatanan kanssa. Tämä on uskovien mielestä oikeudenmukainen tuomio, jonka oikeamielinen ja rakastava Jumala on säätänyt.

Ikuisen piinan oppi perustuu hyvin pitkälle käsitykseen ihmisen kuolemattomasta sielusta tai oikeammin iankaikkisesta ja katoamattomasta hengestä. Vaikka sielun elämä sammuu (sielu kuolee) ruumiin kuolemassa, niin henki irtoaa ruumiista ja jatkaa itsestään tietoista olemista iankaikkisesti. ”Kadotukseen joutuvat” ihmiset kärsivät tuskaa ja vaivaa jo ennen ruumiin ylösnousemusta, jota he odottavat ”tuonelassa” itsestään ja ympäristöstään tietoisessa tilassa. Vaikka heillä ei ole aineellista ruumista tuonelassa, niin he kärsivät silti tuskaa ”hengellisessä ruumiissa” odottaessaan kuolleiden ylösnousemusta ja viimeistä tuomiota. Kun kuolleet nousevat ylös, niin he saavat kuolemattoman ja katoamattoman aineellisen ruumiin, jossa he kärsivät ikuista kidutusta tulisessa järvessä, jota helvetiksi kutsutaan. ”Toinen kuolema” on tämän teorian mukaan ”iankaikkinen tietoinen ero Jumalasta” ja päättymätön kärsimys tulisessa järvessä.

Tässä oli lyhyt selostus erilaisista tulkinnoista. Käsittelen seuraavaksi eri tulkintojen mielekkyyttä ja perusteita Raamatun kokonaisilmoituksen valossa. Vaikka suurin osa kristityistä on ollut tähän asti yksimielisiä ikuisen piinan opin oikeellisuudesta, on viime aikaisen sanan tutkimuksen valossa paljastunut kuitenkin seikkoja, jotka kyseenalaistavat sen opetuksen. Meidän onkin syytä paneutua hieman pintaa syvemmältä erilaisiin tulkintoihin ja niiden perusteluihin. Aihe on sen verran tärkeä, että kristittyjen olisi hyvä päästä siitä yksimielisyyteen hajaannuksen välttämiseksi. Yksimielisyys opissa lisäisi samalla evankeliumin uskottavuutta ulkopuolisten silmissä, mikä voisi johtaa osaltaan herätykseen ja sielujen pelastumiseen.

Universalismin perusteluiden arviointi

Oppi kaikkien ihmisten pelastumisesta perustuu asiayhteydestään irrotettuihin Raamatun jakeisiin ja niiden mielivaltaiseen tulkintaan. Universalismia ei voida kuitenkaan kumota järjellisesti muuten kuin siten, että Ilmestyskirjan loppu ei kerro mitään ”tuomittujen” ihmisten pelastumisesta. Sen sijaan se kertoo ”toisesta kuolemasta”, ja heidän joutumisestaan ”tuliseen järveen”, sillä he eivät saa ”syödä elämän puusta”, joka on kielikuva Kristuksesta. (Ilm. 22:19) Jos kaikki ihmiset pelastuisivat, niin se olisi mainittu Ilmestyskirjan lopussa, mutta koska niin ei ole tehty, ei universalismille löydy riittävää tukea Raamatun lehdillä.

Tyhjiin raukeamisen opin perusteluita

Annihilationismille on löytynyt viime aikaisen Raamatun ja historian tutkimuksen mukaan lisää tukea. Raamattua on alettu tutkia järjestelmällisesti alusta asti loppua kohti. Aiemmin tehtiin niin, että tulkittiin Vanhaa testamenttia Uuden valossa, nyt tulkitaan Uutta testamenttia Vanhan valossa. Uuden testamentin opetus ei saisi kumota Vanhan testamentin opetusta vaan sen tulisi tukea ja täydentää sitä. Kun Raamattua tutkitaan tämän periaatteen mukaan, niin tuomittujen ikuiselle piinalle helvetissä löytyy vain vähän tukea.

Danielin profetia

Ainoa Vanhan testamentin kohta, joka näyttäisi tukevan ikuisen piinan oppia on Danielin kirjan lopun ennustus, jonka mukaan kuolleet nousevat ylös, toiset ”iankaikkiseen elämään, ja toiset iankaikkiseen häpeään ja kauhistukseen”. (12:2-3) Tämä kohta ei ole yksiselitteinen, sillä ”iankaikkinen kauhistus ja häpeä” ei tarkoita välttämättä tuomittujen ihmisten ikuista piinaa ja tuskaa helvetissä. Se voi tarkoittaa myös sitä, että tuomitut joutuvat iankaikkiseen häpeään pelastettujen ihmisten ja Jumalan silmissä. Vanhurskaat kauhistuvat sitä kohtaloa, joka jumalattomia kohtaa, mutta sen ei tarvitse olla ikuinen piina helvetin tulessa.

Jos Daniel tarkoittaisi ikuista kärsimystä helvetin tulessa, niin se oppi pitäisi löytyä hänen aikaansa edeltävistä kirjoituksista. Niitä ei kuitenkaan löydy, joten ainoa selitys uudelle opille näyttäisi olevan se, että Jumala olisi muuttanut alkuperäistä rangaistusta synnin tähden, joka on kuolema, ja sitä seuraava ruumiin katoaminen, muuttuminen maaksi jälleen. (1Moos. 2:17; 3:19) On kuitenkin syytä kyseenalaistaa, olisiko tuomion muuttaminen oikeudenmukaista? Toimisiko oikeamielinen Jumala sillä tavalla?

Ikuinen piina vai tyhjiin raukeaminen?

Tyhjiin raukeamisen opin ainoa varteenotettava vaihtoehto universalismin virheellisyyden toteamisen jälkeen on tuomittujen päättymätön piina helvetissä. Sitä tulkintaa näyttäisi tukevan useampikin Uuden testamentin kohta. Vaikka ikuisen piinan oppia ei löydy Vanhasta testamentista, on meidän syytä suhtautua vakavasti Jeesuksen sanoihin ja apostolien opetukseen.

Voisiko olla niin, että kun Vanha testamentti puhuu kuolemasta synnin palkkana, niin Uusi testamentti tarkentaa ilmoitusta ja muuttaa sen tuomion ikuiseksi kärsimyksesi tulisessa järvessä? Vai puhutaanko jo Vanhassa testamentissa ikuisesta kärsimyksestä esikuvien kautta, mutta me emme ole vain ymmärtäneet niitä? Jotta tämä asia selviäisi, on meidän syytä tutkia joitakin ikuisen piinan opin tueksi käytettyjä sanan kohtia ennen kuin paneudumme Vanhan testamentin ilmoitukseen ”kuolemasta ja ruumiin maatumisesta” synnin palkkana.

Rikas mies ja Lasarus

Ikuisen piinan opin ehkä vahvin tukipilari on ollut Jeesuksen kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. (Luuk. 16:19-31) Jeesus sanoo siinä selvästi, että sielut jatkavat tietoista olemista ruumiin kuoleman jälkeen. On ehkä parasta, että lainaan koko vertauksen tähän ennen kuin käymme tutkimaan sitä tarkemmin.

Oli rikas mies, joka pukeutui purppuraan ja hienoihin pellavavaatteisiin, ja hän eli joka päivä loisteliaasti. Ja eräs köyhä nimeltään Lasarus oli jätetty hänen porttinsa luo täynnä haavoja, ja hän halusi ravita itseään rikkaan pöydältä putoavilla muruilla, mutta koiratkin tulivat hänen tykönsä ja nuolivat hänen haavojaan. Niin tapahtui, että köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Aabrahamin helmaan. Ja rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Ja kun hän nosti silmänsä tuonelassa tuskissa ollessaan, näki hän kaukaa Aabrahamin ja Lasaruksen hänen helmassaan, ja hän huusi ja sanoi:

”Isä Aabraham, armahda minua ja lähetä Lasarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään minun kieltäni, sillä minä kärsin tuskaa tässä liekissä.”

Mutta Aabraham sanoi:

”Lapseni, muista että sinä sait hyväsi eläessäsi, ja Lasarus samoin sai pahaa, mutta nyt hän saa täällä lohdutusta, ja sinä kärsit tuskaa. Ja kaiken tämän lisäksi on meidän ja teidän väliin vahvistettu suuri kuilu, niin että ne, jotka tahtovat kulkea täältä teidän luoksenne, eivät voisi, eivätkä ne, jotka siellä ovat, pääse ylitse meidän tykömme.”

Niin hän sanoi:

”Isä, minä pyydän sinua, että lähettäisit hänet minun isäni taloon, sillä minulla on viisi veljeä, jotta hän todistaisi heille, että he eivät tulisi tähän vaivan paikkaan.”

Mutta Aabraham sanoi hänelle:

”Heillä on Mooses ja profeetat; kuulkoot heitä!”

Ja hän sanoi:

”Ei niin, isä Aabraham, vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he kääntyisivät!”

Mutta Aabraham sanoi:

”Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he tule vakuutetuiksi, vaikka joku kuolleista nousisi ylös.”

Tähän päättyi Jeesuksen vertaus. Kuulijoina olivat hänen opetuslapsensa ja fariseukset, jotka olivat rahanhimoisia ja avionrikkojia. Jeesus kohdisti sanansa juuri heille, ei opetuslapsille. Mitä Jeesus tarkoitti tällä kertomuksellaan? Jos hän ei kuvannut todellisia oloja tuonelassa kuoleman jälkeen, niin miksi hän ei korjannut asiaa myöhemmin, tai miksi opetuslapset eivät ole korjanneet sitä Raamatun kirjoituksiin?

Jeesuksen opetuslapsilla ja muilla ihmisillä oli joitakin uskomuksia, jotka eivät vastaa meidän näkemystämme siitä, mikä on totta. Vaikka Jeesus ei ilmeisestikään ollut samaa mieltä heidän mielipiteistään, niin hän ei korjaa niitä Raamatun lehdillä, eivätkä niitä korjaa opetuslapsetkaan. Jeesuksella oli lisäksi aiemminkin ollut tapana samaistua juutalaisten uskomuksiin, vaikka hän ei uskonut itse samalla tavalla. Niinpä hän sanoi muuatta kanaanilaista vaimoa juutalaisten tavan mukaan ”koiraksi” (koiranpenikaksi). (Matt.15:26) Tuskinpa Jeesus oli todella sitä mieltä, että pakanat ovat koiria ja sikoja, vaikka juutalaiset pitivät heitä sellaisina. Herra ainoastaan mukautui juutalaisten asemaan ja osoitti sitä kautta heille, että pakanoiden keskuudesta löytyy suurempaa uskoa kuin Israelista. Tämä ollut ainut kerta hänen elämänsä aikana, kun hän niin teki.

Jotkut juutalaiset uskoivat Jeesuksen olevan ”Johannes Kastajan, toiset Elian, toiset Jeremian tai jonkun muun profeetoista”. (Matt. 16:14) Johannes Kastaja oli vastikään teloitettu, eikä Jeesus pitänyt varmastikaan oikeana uskomusta, jonka mukaan hänen serkkunsa olisi noussut ylös kuolleista ja muuttunut häneksi, tai että hänen henkensä olisi tullut hänen ruumiiseensa asumaan. Jeesus ei uskonut myöskään sielunvaellusoppiin, vaikka jotkut ovat nähneet tässä viittauksen siihen. On kuitenkin luultavampaa, että juutalaiset luulivat Jeesuksen olevan joku Vanhan testamentin profeetoista, koska he uskoivat kuolleiden ylösnousemukseen. Vaikka ajatus ennenaikaisesta ylösnousemuksesta oli virheellinen, niin Jeesus ei korjannut sitä. Matteuskaan ei korjannut sitä kirjoittaessaan myöhemmin muistiin tämän tapahtuman.

Juutalaisten taikauskoa kuvaa myös se, että opetuslapset uskoivat kummituksiin eli haamuihin. Kun he näkivät Jeesuksen kävelevän vetten päälle, luulivat he näkevänsä aaveen. (Mar. 6:49) Sama tilanne toistui, kun Jeesus ilmestyi kuolleista nousemisen jälkeen opetuslapsille. (Luuk. 24:37) Vaikka Jeesus ei uskonut aaveisiin – emmekä mekään niihin usko – ei hän korjannut tätä virheellistä uskomusta näissä tilanteissa. Sitä eivät tehneet myöskään opetuslapset, kun kirjoittivat vuosikymmenien päästä ylös muistelmiaan (evankeliumeja).

Kolmas virheellinen uskomus löytyy Korintin seurakunnasta. Jotkut olivat kastattaneet siellä itsensä kuolleiden puolesta. (1.Kor. 15:29) Vaikka Paavali ei hyväksynyt tätä tapaa, ei hän väitä sitä virheelliseksi. Tämä johtuu siitä, että hänen opetuksensa kärki ei ollut tässä sivuseikassa, jota hän käytti ainoastaan tukena pääasian opettamisessa. Hän opetti korinttolaisille kuolleiden ylösnousemuksesta eikä takertunut kiinni ilmiselvään virheelliseen uskomukseen. Hän käytti sitä sen sijaan oikean opetuksen tukena, kun puhui ylösnousemuksesta.

Samalla tavalla voidaan tulkita Jeesuksen vertausta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Herra ei väittänyt sitä, että hänen käyttämänsä vertaus kuvasi kuolemanjälkeistä todellisuutta. Hän käytti tätä kertomusta hyväkseen vain siinä tarkoituksessa, että saisi fariseusten uskomukset näyttämään naurettavilta. Hän siis itse asiassa kumosi fariseusten opetukset satiirisella vertauksellaan sen sijaan, että olisi pitänyt heidän uskomuksiaan totena. Jos tämä tulkinta on totta, niin mitä Herra mahtaa ajatella meistä? Me olemme tulkinneet hänen sanansa kirjaimellisena kuvauksena siitä, mitä meille kuoleman jälkeen tapahtuu ja millainen tuonela on. Mahtaako Jeesuksen huumorintaju riittää tässä asiassa, niin että saamme anteeksi tämän hänen sanojensa ja opetuksensa vääristelyn?

Löydämme vastaavan tavan kohdella vääriä uskomuksia ja niiden kannattajia profeetta Elialta. Hän mollasi Baalin profeettoja ja Baalia itseäänkin, jotta israelilaiset olisivat nähneet, miten naurettavaa Baalin palvonta on: että he olisivat luopuneet siitä. (1. Kun. 18:27.) Jumalan hirtehistä huumoria kuvastaa niin ikään Esterin kirjan kertomus pahasta Haamanista ja juutalaisesta Mordokaista. Haaman juoni jatkuvasti Mordokain ja koko Israelin kansan päänmenoksi, mutta lopulta häntä itseään kohtasivat kaikki ne pahat asiat, joita hän oli suunnitellut Mordokain ja Israelin varalle. Rikkaan miehen ja Lasaruksen tapauksessa osat vaihtuivat aivan vastaavalla tavalla.

Jeesus ei voinut yhtyä juutalaisten taruissa esitettyihin näkemyksiin sielun elämän jatkumisesta tuonelassa heti kuoleman jälkeen. Mitään sellaista ei löydy Vanhasta testamentista. Koska Herra perusti opetuksensa kirjoituksiin, ei hän ole voinut olla samaa mieltä fariseusten kanssa.

Jeesuksen puheet muualla evankeliumeissa ovat ristiriidassa tämän vertauksen yksityiskohtien kanssa. Herra puhui monta kertaa tulevasta ylösnousemuksesta ja tuomiosta, joka oli kohtaava sekä vanhurskaita että vääriä. Näistä kuvauksista käy ilmi, että tuomio pannaan käytäntöön vasta ylösnousemuksen jälkeen, ei heti kuoleman jälkeen, niin kuin juutalaiset uskoivat. (Matt. 12:41-42; Joh. 6:39-40, 44.) Tämä käy ilmi erityisen hyvin seuraavista Herran sanoista:

”Ja hän on antanut hänelle vallan tuomita, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen. En minä itsestäni voi mitään tehdä. Niin kuin minä kuulen, niin minä tuomitsen; ja minun tuomioni on oikea, sillä minä en kysy omaa tahtoani, vaan hänen tahtoaan, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 5:27-30)

Jos kerran kuolleet olisivat jo nyt tietoisessa tilassa tuonelassa ja kärsisivät tuskaa ennen kuin heitä on edes tuomittu, niin miksi Jeesus puhui näin? Miksi hän sanoi kuolleiden nukkuvan sen sijaan, että olisi kertonut heidän olevan tuonelan liekissä tai Aabrahamin helmassa? (Mar. 5:39)

Kun Jeesuksen ystävä Lasarus oli kuollut, niin Jeesus sanoi:

”Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet unesta.” (Joh. 11:11)

Opetuslapset luulivat hänen puhuvan ”unessa nukkumisesta”, mutta Jeesus sanoi heille suoraan: ”Lasarus on kuollut!” (j.14)

Jeesuksen kuvaukset ihmisen kuolemanjälkeisestä tilasta nukkumisena ja unena ovat jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä hän kertoi vertauksessaan rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Koska Vanhastakaan testamentista ei löydy mitään vastaavaa, on hyvin kyseenalaista, että Jeesus olisi pitänyt vertauksen yksityiskohtia tosina. Miten sitten fariseukset ja muut juutalaiset suhtautuivat niihin?

Ihan ensin on todettava se, että juutalaisten uskomukset tuonpuoleisesta eivät olleet yhtenevät Jeesuksen aikana. Saddukeukset eivät uskoneet ylösnousemukseen eivätkä enkeleihin, mutta fariseukset uskoivat kumpaiseenkin. (Matt. 22:23; Apt. 23:6-8.) Oli myös kirjanoppineita, jotka uskoivat pelkästään vanhurskasten ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään, mutta eivät väärien ylösnousemukseen ja iankaikkiseen kärsimykseen. (Luuk. 20:35-40; vrt. Jes. 26:14-21)

Mistä sitten löytyy vastaavia kuvauksia tuonelasta, kun niitä ei löydy kerran Raamatusta? Niitä löytyy Jeesuksen ajan juutalaisten Raamatun ulkopuolisista kirjoituksista. Vaikka kaikki rabbit ja fariseukset eivät olleet yhtä mieltä asioista, ovat Jeesuksen vertauksesta löydettävät yksityiskohdat riittävän tarkasti heidän uskomustensa mukaisia. Sefanjan ilmestys (9:2; 11:1-2) ja Aabrahamin testamentti (‘A’ 18:11) sisältävät vastaavia yksityiskohtia pienin poikkeuksin.

Vertauksen yksityiskohdat olivat siis entuudestaan tuttuja fariseuksille, kun Jeesus kertoi sen heille. Eivätkä vain tarinan tuonelaa koskevat yksityiskohdat olleet heille tuttuja vaan myös ne henkilöt, jotka Jeesus vertauksessa mainitsee. Heille löytyy vastine sen ajan juutalaisesta yhteiskunnasta. Fariseukset tunnistivat vertauksesta jokaisen henkilön, koska he olivat heidän aikanaan tunnettuja julkisuuden henkilöitä. Jotta ymmärtäisimme vertauksen paremmin, on syytä paljastaa, keitä vertauksen henkilöt olivat.

Vertauksen rikas mies pukeutui purppuraan ja hienoon pellavaan. Israelissa oli vain yksi mies, joka pukeutui sillä tavalla. Hän oli ylimmäinen pappi Kaifas, jonka asu vastasi Mooseksen lain määräyksiä tässä asiassa. (2. Moos. 28:5-8, 15, 31, 39) Kaifas eli päivänsä yltäkylläisyydessä ja loistossa, sillä hän oli hyvin rikas. Hän sai hyvänsä tämän elämän aikana, mutta joutui vertauksessa kuolemansa jälkeen tuskan ja vaivan paikkaan tuonelan liekkiin. Fariseusten on täytynyt olla raivoissaan, kun he kuulivat Jeesuksen sanovan tämän. He uskoivat nimittäin juuri päinvastoin, että Kaifas olisi pääsevä Aabrahamin helmaan ja köyhän Lasaruksen olisi pitänyt joutua tuonelan liekkiin.

Kuka oli sitten rikkaan miehen isä ja hänen viisi veljeään, jotka asuivat isänsä talossa? Isä oli Kaifaan appi, Hannas, joka oli ollut ylipappina ennen häntä. Roomalaiset olivat erottaneet hänet virastaan, koska hän oli vastustanut heitä julkisesti. Hannas oli säilyttänyt tästä huolimatta asemansa juutalaisessa yhteisössä ja häntä arvostettiin edelleen Israelin korkeimpana hengellisenä johtajana. Kaifas ja myöhemmin Hannaan omat pojat olivat eräänlaisia nukkehallitsijoita Hannaan käyttäessä edelleen Israelin korkeinta hengellistä valtaa, joka kuului ylimmäiselle papille. Hannaan viisi poikaa olivat lankoutumisen kautta Kaifaan viisi veljeä; ne veljet, jotka Jeesus mainitsi vertauksessaan. Kuulijoille oli päivänselvää, keitä Jeesus vertauksensa henkilöillä tarkoitti.

Entä kuka oli vertauksen Lasarus, joka oli täynnä paiseita ja keräsi rikkaan miehen pöydältä pudonneita leivänmurusia ravinnokseen? Koiratkin nuolivat hänen paiseitaan. Tämä liitti koirat kohtaloyhteyteen Lasaruksen kanssa. Kun tiedämme, että koirat kuvaavat meitä pakanoita, niin ymmärrämme Jeesuksen ennustaneen pakanoiden menevän taivasten valtakuntaan fariseusten sijaan. Leivänmurut olivat puolestaan Kaifaalle ja muille Mooseksen istuimella istuville uskottua Jumalan sanaa, jota he kieltäytyivät jakamasta köyhille, sairaille ja raajarikkoisille, koska he pitivät heitä ”syntisinä”. (Mat. 23.) Fariseukset ja ylipappi Kaifas eivät päästäneet heitä temppeliin sisälle, koska he olivat seremoniallisesti epäpuhtaita. Niinpä näiden kerjäläisten ei auttanut muu kuin syödä niitä rippeitä, joita tippui rikkaiden pöydästä. Lasarus oli heidän joukossaan ”Kaifaan talon” (Jerusalemin temppelin) portilla.

Lasarus on Martan ja Marian veli, ja hän asui Betaniassa. (Joh. 11:1-2.) Hän sairasti pitalia ja kuoli siihen tautiin. Matteus kertoo, että hänen toinen nimensä oli Simon. (Matt. 26:6.) Jeesus tiesi etukäteen, että Lasarus oli kuoleva ja että hän oli herättävä hänet ylös kuolleista. Niinpä hän sisällytti Lasaruksen vertaukseensa. Kun fariseukset sitten aikanaan kuulivat, että Jeesus oli herättänyt Lasaruksen kuolleista, eivät he sittenkään uskoneet häneen. Sen sijaan he yrittivät tappaa myös Lasaruksen, eivät vain Jeesusta. (Joh. 12:10-11) Mitä he mahtoivat ajatella, kun muistivat Jeesuksen sanat heille:

”Eivät he usko, vaikka joku kuolleista nousisi ylös!.” (Luuk. 16:31.)

Jeesuksen vertaukseen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta sisältyy monia muitakin hienoja yksityiskohtia, joita en käsittele tässä artikkelissa. Voit lukea niistä Steven Coxin tutkielmasta, joka on käännetty suomeksi inri.fi -sivustolle. Tärkeintä sinulle on ymmärtää, että Jeesus ei ollut samaa mieltä fariseusten kanssa siitä, mitä ihmisille kuoleman jälkeen tapahtuu. Sen sijaan hän kumosi heidän taikauskoiset opetuksensa ja sai ne näyttämään naurettavilta kertomalla heille ironiaa tulvivan vertauksen. Ketkä mahtavatkaan olla rikkaita miehiä ja Lasaruksia nyt, jos vertaus päivitettäisiin meidän aikaamme?

Jos pidät edellä kerrotusta huolimatta Jeesuksen kertoman vertauksen kuvausta tuonelasta totena, niin uskotko myös sen kaikkien yksityiskohtien olevan totta? Ottiko Aabraham vastaan vanhurskaita tuonelassa kuoleman jälkeen? Pystyikö hän keskustelemaan tulessa tuskaa kärsivien sielujen kanssa? Lievittäisikö vesi kärsivien tuskaa? Onko tuli aineellista vai hengellistä tulta? Missä tuonela sijaitsee? (Raamatun mukaan se sijaitsee maan alla). Onko sieluilla tuonelassa hengellinen ruumis, koska heidät voidaan nähdä? Jos on, niin mihin ylösnousemusta tarvitaan: miksi odotamme sitä? (1. Kor. 15:18, 34-58.)

Näihin ja moniin muihin kysymyksiin ei löydy järjellisiä vastauksia kovin helposti. Raamattu ei näytä tarkemman tutkimisen perusteella tukevan liiemmälti ihmisen mielikuvituksesta syntyneitä kansantaruja ja filosofisia uskomuksia tuonpuoleisesta. Niillä on oma sijansa Homeroksen runokokoelmissa (kertomus Odysseiasta tuonelassa) ja keskiaikaisessa taiteessa, mutta Jumalan sanoiksi näitä uskomuksia on tässä vaiheessa tutkimustamme liian rohkeaa väittää.

Peto ja väärä profeetta tulisessa järvessä

Ikuisen piinan opin toisena vahvana tukena on pidetty Ilmestyskirjan pedon ja väärän profeetan kohtaloa. Heidät otetaan kiinni Kristuksen tulemuksessa ja ”heitetään elävinä tuliseen järveen”. Kun saatana heitetään samaan vaivan paikkaan tuhannen vuoden kuluttua, ovat he yhä vielä kärsimässä tuomiotaan siellä. (Ilm. 19:20-20:10.) Tästä on tehty sellainen päätelmä, että peto ja väärä profeetta olisivat elossa tulisessa järvessä tuhat vuotta sinne joutumisen jälkeen. Tämä todistaisi puolestaan ikuisen piinan opin oikeaksi yhdessä muiden sitä tukevien Uuden testamentin kohtien kanssa.

Tätä tulkintaa vastaan ovat kuitenkin muut Raamatun kohdat, joissa kerrotaan Ilmestyskirjan pedosta. Danielin kirjan profetian mukaan ”peto surmataan ja hänen ruumiinsa tuhotaan polttamalla se tulessa”. (Dan. 7:11) Paavali kertoo puolestaan sen, että Kristus on surmaava antikristuksen (pedon) tulemuksessaan. (2.Tess. 2:8) Onkin aihetta olettaa, että peto ja väärä profeetta eivät ole enää hengissä, kun saatana heitetään tuliseen järveen heidän seurakseen. Tällöin ”vaivaaminenkaan” ei voisi tarkoittaa sielun ikuista kärsimystä vaan sillä olisi jokin muu merkitys.

Mitä ”elävänä tuliseen järveen heittämiseen” tulee, niin olisi melko järjetöntä uskoa, että peto ja väärä profeetta eivät olisi kuolleet siinä yhteydessä. Miten he olisivat voineet pysyä elossa, kun eivät olleet kokeneet vielä edes ylösnousemusta? Kyseessä on pikemminkin sanonta, jonka vastine löytyy Vanhasta testamentista. Kun Koorahin joukot nousivat kapinaan Moosesta vastaan, niin Jumala tuhosi heidät antamalla heidän pudota ”elävinä tuonelaan” maan avatessa kitansa. Tuonelalla tarkoitetaan tässä kohdassa ”syvää kuoppaa” ja muualla Raamatussa se tarkoittaa hautaa. Ei ole uskottavaa, että Koorahin väki säilyi hengissä pudottuaan syvään kuoppaan. On paljon järkevämpää uskoa, että he kuolivat ja tuhoutuivat, samoin kuin muut kapinalliset hetkeä myöhemmin tulen langetessa alas taivaasta ja kuluttaessa heidät. (4.Moos. 16:28-35)

Tuli ja tulinen järvi Raamatun tuomioissa

Tuli merkitsee kaikkialla Raamatussa ihmisten kuolemista ja lopullista tuhoutumista, kun sitä käytetään tuomioiden yhteydessä. Esimerkiksi Edomin hävityksen ”iankaikkinen savu ja tuli” kuvaavat sen maan ja kansan lopullista tuhoa, mutta tuli on silti sammuva aikanaan, niin kuin se on sammunut Sodomassa ja Gomorrassa. (Jes. 34:9-10; Jda, 1:7.) Näiden kaupunkien paikalla on nyt Kuollutmeri, joten tuli on varmasti sammunut jo aikoja sitten.

Myös Suuren Babylonin palosta nouseva savu on sammuva aikanaan, vaikka sen sanotaan ”nousevan aina ja iankaikkisesti”. (Ilm. 19:3.) Tämä vahvistaa näkemystä, jonka mukaan sanonta ”aina ja iankaikkisesti” (eis tuus aioonas toon aioonon) ei tarkoita välttämättä päättymätöntä aikaa, ikuisuutta. Se voi tarkoittaa myös määräajan jatkuvaa tapahtumaa, ja se voidaan kääntää vaihtoehtoisesti Novumin tavoin (s.948, Ilm. 20:10.): ”aikakausiin aikakausien”. Mainittakoon että hepreankielen vastaava sana ”oolam” merkitsi Joonan tapauksessa vain kolmea päivää, vaikka sen muut merkitykset ovat samat kuin kreikankielen aioonoksella: pitkä aika, koko elämän aika, elinaika, ainiaan, aikausi, maailmanaika ja päättymätön iankaikkisuus. (Jna, 2:7.)

Ilmestyskirjan tulisen järven vastine löytyy Vanhasta testamentista. Se löytyy Jesajan kirjan lopusta. Siellä kerrotaan Herran tulemuksesta, kun hän tuomitsee ”kaikkea lihaa” maan päällä. ”Herran surmaamia on oleva paljon”. Kun eloon jääneet käyvät ulos Jerusalemista, näkevät he niiden miesten ruumiit, jotka ovat luopuneet Jumalasta. Heidän matonsa ei kuole eikä tulensa sammu. (Jes. 66:16-17, 24) Tämä kuvaus on myöhempien Uuden testamentin kuvausten pohjalla. Voidaan aiheestakin kysyä, onko Jumala tarkoittanut nämä sanat kirjaimelliseksi kuvaukseksi vai ovatko ne pelkkiä kielikuvia?

Jeesuksen käyttämä sana ”helvetiksi” käännetystä tuomion paikasta on kreikaksi Gehenna (ge’enna). Se tulee ”Hinnomin laaksona” tunnetusta kaatopaikasta, jossa poltettiin jätteitä ja rikollisten ruumiita. Samassa paikassa uhrattiin Israelin ja Juudan kuningasten aikana lapsia epäjumala Molokille. Myöhemmässä juutalaisessa perinteessä Hinnomin laaksosta tuli vertauskuva viimeisellä tuomiolla tuomittuja kohtaavasta tuhon paikasta. Jeesus käytti Gehennaa vertauskuvana juuri tästä tuomiosta.

Kun Ilmestyskirjan 14. luvussa puhutaan petoa kumartaneiden ja pedon merkin ottaneiden ihmisten ”vaivan savusta” tulisessa järvessä, niin kyse on siitä samasta järvestä, josta Jesaja ja Jeesus ovat aiemmin puhuneet. Tuomittuja vaivataan tässä ”Karitsan ja pyhien enkelien edessä.” (jj.10-11.) Tämän täytynee tarkoittaa Kristuksen tuhat vuotta kestävää hallitusaikaa maan päällä ennen viimeistä tuomiota, sillä Jeesus ei ole varmastikaan enää helvetissä katsomassa tuomittujen kärsimystä pyhien enkeliensä kanssa. Maan päällä hän voi sitä vielä ehkä katsellakin.

Sen sijaan, että tuomittuja kidutettaisiin ikuisesti tulisessa järvessä, voidaan nämä kohdat ymmärtää siten, että heidän ruumiitaan poltetaan kaatopaikalla siihen asti, kunnes ne on poltettu loppuun ja tuli sammuu. Madotkin kuolevat aikanaan, sillä niille ei ole luvattu Raamatussa iankaikkista elämää.

Juutalaisille ja Raamatun ajan ihmisille oli tärkeää, että heidän ruumiinsa sai asianmukaisen hautauksen. Se oli edellytyksenä ”lepoon pääsemiselle”. Jos ruumis heitettiin kaatopaikalle ja poltettiin, tai annettiin se koirien ja haaskalintujen syötäväksi, ei sielun voitu sanoa päässeen lepoon, vaikka tällä ilmaisulla ei sinänsä viitattaisi kuolemanjälkeiseen elämään. Kyse oli joka tapauksessa suuren luokan häväistyksestä, jota jokainen ihminen halusi välttää. Ehkäpä tässä on selitys Danielin kirjan mainitsemalle ”iankaikkiselle häpeälle ja kauhistukselle”? Herrasta luopuneet ihmiset joutuvat aikakautiseen häpeään, kun heidän ruumiinsakin häväistään antamalla taivaan lintujen ja petojen syödä niitä, ja madot kalvavat niitä liekkien nuollessa jäännöksiä kaatopaikan löyhkässä. Miten hieno kuvaus jumalattomia ja syntisiä kohtaavasta häpeästä tämä olisikaan!

”Tuliselle järvelle” on ehdotettu myös hengellistä selitystä sen sijaan, että se olisi kirjaimellinen ruumiiden tuhon paikka. Tulinen järvi mainitaan aina viimeisen tuomion ja jumalattomia kohtaavan rangaistuksen yhteydessä. ”Jumalan sana on tuomitseva” ihmisten ajatukset ja teot viimeisenä päivänä. (Hebr. 4:12-13.) Jumalan sanaa kuvataan Raamatussa tulisena liekehtivänä miekkana, joka vartioi elämän puun tietä: tietä Jumalan paratiisiin meidän Herramme Jeesuksen tykö. (1.Moos. 3:24; Efe, 6:17; Ilm. 19:15, 21; 22:19.)

Tuli on koetteleva Kristuksen tuomioistuimen edessä jokaisen ihmisen. (1.Kor. 3:11-17) Vain ne, jotka läpäisevät tulen koetuksen, perivät iankaikkisen elämän. Muiden kohdalla tuli on surmaava heidät, eivätkä he saa elää iankaikkisesti, koska eivät saa ”syödä elämän puusta”. Elämän puu on puolestaan Kristuksen vertauskuva, joten vain Kristuksesta osalliset elävät iankaikkisesti. Muiden on kuoltava tuomion jälkeen vielä ”toisen kerran”, minkä jälkeen heidän ruumiinsa hävitetään ja he katoavat: heitä ei ole enää olemassa. Näin jumalattomat ja syntiset hävitetään lopullisesti pois maan päältä.

Synnin palkka on kuolema

Kun olemme tutkineet Raamattua tähän asti, niin ikuisen piinan opilta alkaa pudota pohja pois. Tämän ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa sitä, että annihilaatio-oppi olisi tullut aukottomasti todistetuksi. Vaikka se todistettaisiin kuinka hyvin tahansa, jää todistukseen silti epävarmuustekijöitä, joita eri tavalla uskovat voivat käyttää hyväkseen. He ovat päättäneet, että heidän näkemyksensä on oikea, joten muiden näkemysten täytyy olla väärä. Tähänastisen todistuksen nojalla on kuitenkin todettava rehellisesti, että tyhjiin raukeamisen opilla on paljon vahvemmat perustelut kuin mitä on perinteisesti tiedetty olevan. Ei olisi siten ihme, jos kristityt yhä laajemmassa määrin palaisivat tukemaan tätä jo apostolien ja Vanhan testamentin pyhien tuntemaa näkemystä siitä, mikä on synnin palkka.

Annihilaatio-oppia tukee kautta linjan koko Vanhan testamentin ilmoitus. Jumala on säätänyt luomiskertomuksen mukaan synnin rangaistukseksi kuoleman. Mitään muuta rangaistusta ei ole mainittu. Termi ”kuolemalla kuoltava” tai ”kuolemalla kuoleva” tarkoittaa kaikissa Vanhan testamentin kohdissa ruumiin kuolemaa, ei koskaan mitään muuta. Niinpä olisi oletettavaa, että se tarkoittaa sitä samaa myös käskysanassa, jonka rikkomisesta oli rangaistuksena ”kuolemalla kuoleminen”.

Kun Adam lankesi syntiin, niin Jumala sanoi rangaistuksena olevan ruumiin kuolema ja muuttuminen maaksi, sillä maasta Adam oli otettu, ja maaksi piti hänen jälleen tuleman. (1.Moos. 2:15-17; 3:19.) ”Katoaminen” ja ”kadotus” tarkoittaisivat tämän tulkinnan mukaan ruumiin maatumista ja katoamista jäljettömiin. Kun ”toisen kuoleman” jälkeen tuomituilla ei ole enää toivoa ylösnousemuksestakaan, niin he kuolevat peruuttamattoman ja lopullisen kuoleman. Heitä ei ole enää olemassa. He ovat ”kadonneet”.

Syntien sovitus

Annihilaatio tekee syntien sovituksen Jeesuksen sijaiskärsimyksen ja kuoleman kautta ymmärrettäväksi dogmiksi. Raamattuun ja kristinuskoon kriittisesti suhtautuneet ihmiset ovat kyseenalaistaneet aiheestakin Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman riittävyyden syntien sovituksena. Miten ruumiin kuolema voisi olla sijaiskärsimys ja sijaisrangaistus, jos rangaistus synnistä olisi ikuinen piina helvetin tulessa? Eikö Jeesuksen olisi pitänyt silloin mennä helvettiin ja jäädä sinne, jotta me saisimme elää iankaikkisesti?

Kun Paavalin opetusta synnin palkasta ja syntien sovituksesta tulkitaan siten, että synnin palkka on kuolema ja sen sovitukseksi riittää viattoman uhrin sijaiskuolema, niin oppi tulee johdonmukaiseksi ja ymmärrettäväksi. Silloin ”kadotus” tarkoittaisi vain ruumiin katoamista kuoleman jälkeen. Jeesus on pelastanut meidät nimenomaan lopulliselta ja peruuttamattomalta kuolemalta ja ruumiin katoamiselta (eli kadotukselta) nousemalla kuolleiden esikoisena ylös kuolleista. Kun olemme Kristuksessa, niin meille ei ole mitään kadotustuomiota. Me saamme elää iankaikkisesti eikä kuolemaa ole enää oleva. Toinen kuolema ei voi vahingoittaa niitä, jotka ovat osallisia Kristuksesta, mutta muut kuolevat toisen kerran ja katoavat jäljettömiin: he lakkaavat olemasta.

Iankaikkisen rangaistuksen ja iankaikkisen elämän pituus

Annihilaatio-oppia on kritisoitu sen vuoksi, että Jeesus sanoi iankaikkisen elämän ja rangaistuksen olevan yhtä pitkiä. (Matt. 25:46) Miten määräaikainen ja päättyvä rangaistus tai pelkkä tuomion perusteiden kuuleminen viimeisellä tuomiolla voisi olla ”iankaikkinen rangaistus”? Tässä ei ole kuitenkaan ristiriitaa, sillä molempien ”tuomioiden” vaikutus on päättymätön. Iankaikkinen elämä ei pääty koskaan niin kuin ei kuolemakaan.

Tyhjiin raukeamista on pidetty virheellisenä opetuksena myös sen vuoksi, että ”eron Jumalasta” pitäisi olla ikuinen, päättymätön. Jos tuomitut lakkaisivat olemasta, niin miten he voisivat olla erossa Jumalasta? Eroon tarvitaan aina kaksi subjektia; kun toinen subjekti katoaa, ei eroakaan ole enää olemassa.

Tällaiset perustelut juontavat juurensa matemaattiseen ajatteluun ja siihen liittyvään logiikkaan. Raamattua ei ole kuitenkaan tarkoitettu luonnontieteelliseksi eikä matemaattiseksi oppikirjaksi, niin että numeroita tai filosofisia väitteitä tutkimalla voitaisiin saada selville sen opetuksen totuusarvo. Raamattu on kirjoitettu ihmisille ihmisten tavalla ja tämä tulee ottaa huomioon sen tulkinnoissa.

Tässä tapauksessa selitys on hyvin yksinkertainen ja inhimillinen. Kun joku on menettänyt oman puolisonsa kuoleman kautta, niin eikö leski ole silloin joutunut eroon rakkaastaan, vaikka häntä ei ole enää olemassa? Avioliittokaavassa ei sanota turhaan: ”Kunnes kuolema teidät erottaa.” Aivan vastaavalla tavalla ”toinen kuolema” tarkoittaa lopullista eroa Jumalasta niille, joita se vahingoittaa, vaikka Jumala on ainoa osapuoli, joka eron siinä vaiheessa tiedostaa.

He eivät usko iankaikkiseen kadotukseen!

Kuulen usein sanottavan, että annihilaatio-opin kannalla olevat ihmiset ”eivät usko iankaikkiseen kadotukseen”. Tämä on väärin sanottu, sillä kyllä me siihen uskomme. Me ymmärrämme vain ”iankaikkisen kadotuksen” eri tavalla kuin ikuisen piinan opin kannalla olevat sen ymmärtävät. Heidän mielestään iankaikkinen kadotus tarkoittaa päättymätöntä kärsimystä helvetissä. Meidän mielestämme se tarkoittaa jumalattomien ihmisten toista kuolemaa viimeisen tuomion jälkeen ja heidän lopullista tuhoaan. Rangaistuksen vaikutus on yhtä iankaikkinen kuin iankaikkinen elämä taivaassa. Ja uskokaa tai älkää, niin elämän vastakohta on kuolema, eikä ruumiin ja sielun ja hengen iankaikkinen elämä erossa Jumalasta, ja kärsimys tulisessa järvessä! Miten ihmeessä olen itsekin voinut aikoinaan tällaisen opin uskoa?

Ei mitään tuomiota?

Minulle on sanottu, että en usko lainkaan iankaikkiseen tuomioon, koska uskon kuoleman ja tyhjiin raukeamisen olevan rangaistus synnistä. Ikuisen piinan opin kannalla olevat eivät pidä kuolemaa tuomiona eivätkä rangaistuksena. Niinpä he väittävät meidän opettavan ”tuomion olemattomuutta”. Jos asiaa kysyttäisiin kuolemaan tuomituilta, niin he olisivat varmastikin eriä mieltä siitä, onko kuolemanrangaistus tuomio vai ei. He olisivat myös eriä mieltä siitä, olisiko se iankaikkinen ja päättymätön rangaistus vai ei. He tietävät asian paremmin ja tuntevat totuuden.

Vastaanväittäjät ovat väärässä sen suhteen, että opettaisin iankaikkisen tuomion olemattomuutta. Minä nimenomaan uskon iankaikkiseen tuomioon ja iankaikkiseen rangaistukseen. Olen vain eriä mieltä useimpien uskovien kanssa siitä, mitä tällä tarkoitetaan. Minä uskon, että iankaikkinen rangaistus on peruuttamaton ja lopullinen kuolema. Kun tuomitut kuolevat toisen kerran, eivät he nouse sen jälkeen enää koskaan ylös kuolleista. Niinpä heidän rangaistuksensa ja tuomionsa on päättymätön, yhtä iankaikkinen kuin iankaikkinen elämäkin.

Loppusana tästä kaikesta

Tässä oli lyhyt selitys siitä, mitä viime aikainen Raamatun tutkimus on paljastanut. Aiheesta on olemassa paljon mielenkiintoista ja hyvää luettavaa. Vaikka tämän opin puoltajia on pidetty eri tavalla uskovien herätyskristillisten piirissä perinteisesti harhaoppisina tai jumalattomina, niin se ei saisi estää asian uutta tutkimista. Meidän tulee arvioida asiat asioina ja ihmiset ihmisinä. Joskus voi käydä niin, että jumalaton ihminen on ymmärtänyt jonkin asian paremmin kuin vakaumuksellinen kristitty. Silloin ei auta muu kuin korjata erehdyksensä ja pyytää anteeksi väärää opetustaan. Jos taas aiempi opetus kestää sanan koettelun, vahvistaa se kristinuskon asemaa koetuksen kestävänä Jumalan sanan totuutena ja herättää pelkoa sanan kuulijoissa, niin että he saattavat uskoa evankeliumin ja pelastua tulevalta tuomiolta. Jos helvetin pelko ei saa ihmisiä kääntymään Jumalan tykö, niin mikä sitten? Iankaikkinen rakkaus ja Jumalan hyvyys ihmisiä kohtaan.

Ikuisen piinan opin kritiikkiä

Oppi tuomittujen ikuisesta piinasta helvetissä vaikuttaa omituiselta, kun uskotaan henkien kärsivän rangaistusta heti ruumiin kuoleman jälkeen tuonelassa. Tuomituilla on tuonelassa hengellinen ruumis, jossa he kärsivät kipua jo nyt odottaessaan ruumiin ylösnousemusta. Jos kerran tuskan ja vaivan kärsiminen on mahdollista ennen ruumiin ylösnousemusta, niin miksi tuomittujen täytyy yleensä nousta ylös? Mihin viimeistä tuomiota tarvitaan, jos tuomitut kärsivät rangaistusta jo nyt, vaikka heitä ei ole vielä edes tuomittu?

Jotkut kirkon isät ovat ajatelleet niin, että tuomitut kärsivät tuonelassa ”hengellisessä ruumiissa” vähemmän tuskaa kuin ylösnousemuksen jälkeen ”aineellisessa ruumiissa”. Tuonelan liekkiäkään eivät kaikki ole tulkinneet aineelliseksi liekiksi, vaan se olisi hengellinen liekki, joka vahingoittaa tuomittuja vähemmän kuin aineellinen liekki viimeisen tuomion jälkeen aineellisessa tuli- ja tulikivijärvessä, kun tuomittujen aineellisia ruumiita kidutetaan tulella ja tulikivellä. Jotkut ovat tosin väittäneet, että tuonela sijaitsee maankuoren alla ja sen tulimeri on kirjaimellisesti todellinen. Kun tulivuoret ovat syösseet purkautuessaan maan uumenista tulta ja tulikiveä, niin on ajateltu Jumalan tekevän sillä tavalla tilaa ”helvettiin” joutuville sieluille.

Nykyajan teologit ovat enimmäkseen sitä mieltä, että tuonela ei sijaitse maapallon sisällä vaan se on hengellinen ulottuvuus, joka ei ole tätä maailmaa. Myös iankaikkinen helvetti on mielletty toiseen ulottuvuuteen sijoittuvaksi ”hengelliseksi todellisuudeksi”, mutta jotkut uskovat sen olevan kirjaimellisesti tulta ja tulikiveä palava aineellinen järvi, jossa tuomitut kärsivät aineellisessa ruumiissaan tuskaa aina ja iankaikkisesti. Toiset tuomitut kärsivät vieläpä suurempaa tuskaa ja kovempaa kipua kuin toiset, sillä he ”saavat kovemman tuomion”. (Mar. 12:40)

Oppi päättymättömästä piinasta saa kristityn mielen hämilleen ja vaivaa hänen omaatuntoaan, sillä hänen sisäinen oikeudentajunsa on ristiriidassa näin kovan rangaistuksen kanssa. Miten rakastava Jumala voisi rangaista ihmisiä niin julmalla tavalla? Eikö päättymätön kidutus tulisessa järvessä ole sentään hieman kohtuuton rangaistus korkeintaan muutaman vuosikymmenen jatkuneesta pahan tekemisestä?

Vaikka ihmisen sisäinen oikeudentaju sotii ikuisen piinan oppia vastaan, on se useimpien vakaiden kristittyjen näkemys oikeasta Raamatun tulkinnasta. He pitävät Jumalaa kaikesta huolimatta oikeamielisenä ja rakastavana Isänä. Herra tuomitsee ihmisiä oikeudenmukaisella tavalla, vaikka se ei meistä aina siltä näyttäisikään. Voidaan siis ajatella niin, että Jumalan käsitys siitä, mikä on oikeudenmukaista ja oikeamielistä poikkeaa hyvin jyrkästi joidenkin kristittyjen ihmisten käsityksistä. Tuskinpa kovin moni kristitty asiaa tarkemmin harkittuaan pitää ikuista piinaa kohtuullisena rangaistuksena verrattain vähän aikaa kestäneestä pahan tekemisestä?

Kristittyjen mukaan Jumala ei kiduta tuomittuja helvetissä, eivätkä sitä tee demonitkaan saatanan johdolla. Ihmisiä piinaavat heidän sovittamattomat syntinsä. Suurinta tuskaa aiheuttaa iankaikkinen tietoinen ero Jumalasta, ja tietoisuus siitä, mitä tuomitut ovat menettäneet kieltäessään meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen. Riippumatta siitä, pidetäänkö tulista järveä aineellisena vai hengellisenä kuvakielen ilmaisuna iankaikkisesta rangaistuksesta, on tuska, kipu, vaiva ja mielimurhe päättymätön ja ehdottoman todellinen. Helvettiin joutuneiden tilaa ei helpoteta ikinä millään tavalla. ”Joka helvetin porteista käy, saa kaiken toivon heittää.”

Ikuisen piinan oppi on sikäli sietämätön, että Jumala on säätänyt sen rangaistuksen. (Matt. 25:41) Jos Jumala on kerran sen rangaistuksen säätänyt, niin hänen täytyy tahtoa luomiensa ihmisten kärsivän ikuista tuskaa helvetissä. Jos hän ei tahtoisi rangaista ihmisiä näin julmalla tavalla, niin miksi hän ei ole sitten säätänyt lievempää rangaistusta. Jos hän ei olisi säätänyt lievempää rangaistusta, niin hänen olisi täytynyt tahtoa niiden ihmisten ikuista kärsimystä, jotka hän tuomitsee ”kadotukseen”. Jumalan ensisijainen tahto on tosin pelastaa kaikki ihmiset, mutta koska hän ei voi tehdä sitä vastoin ihmisten tahtoa, olisi hän tämän teorian mukaan pakotettu rankaisemaan jumalattomia ja syntisiä ikuisella tuskalla ja vaivalla tulisessa järvessä.

Oppi helvetin ikuisesta piinasta perustuu siihen, että Jumala ei voi tuhota luomiaan enkeleitä eikä ihmisiäkään. Ihminen on tämän teorian mukaan ikuisuusolento, jonka henkeä Jumala ei voi tuhota, eikä sammuttaa sen tietoisuutta. Luther tosin uskoi siihen, että kuolleet ”eivät tiedä mitään” tuonelassa (haudassa) vaan nukkuvat tiedotonta kuolonunta ylösnousemukseen asti. Jumala herättää heidät tietoisuuteen vasta ruumiin ylösnousemuksessa. (Dan 12:2-3)

Jos Luther oli oikeassa, niin eikö silloin olisi mahdollista myös se, että ”kadotukseen tuomittujen” ihmisten tietoisuus päättyisi viimeisen tuomion ja mahdollisesti määräajan kestävän rangaistuksen jälkeen? Näin voitaisiin uskoa, sillä tämän teorian mukaan ihmisen ”henki sammuu” ruumiin kuolemassa ja ihminen lakkaa tiedostamasta itseään ja ympäristöään. Sananlaskujen kirjan kuvaus tuonelaan joutuvista ihmisistä näyttäisi tukevan tätä tulkintaa. (Snj. 9:5, 10) Sen kanssa pitää yhtä myös Jobin kuvaus kuolemasta. (Job, 7:6-10, 21)

Evankeliumin julistamisen painopiste

Kun luemme Uutta testamenttia ja erityisesti Apostolien tekoja, joissa apostolit julistivat evankeliumia, niin näemme miten vähän siellä puhutaan iankaikkisesta rangaistuksesta. Julistuksen painopiste ei ollut koskaan helvetillä pelottelussa eikä edes asiallista opetusta iankaikkisesta rangaistuksesta sisältynyt kovin usein evankeliumin julistukseen. Tämä siitä huolimatta, että Jeesus oli antanut opetuslapsille käskyn julistaa evankeliumia kaikille luoduille sanoilla: ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen [oikeammin: kuolemaan, tuhoon].” (Mar. 16:16) Mistä apostolien vähäiset maininnat iankaikkisesta rangaistuksesta mahtoi oikein johtua?

Kun tarkastelemme apostolien julistuksen sisältöä, niin he todistavat jatkuvasti Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta. Tämä oli mullistava sanoma apostolien ajan juutalaisille ja pakanoille, sillä ylösnousemus oli se, mitä jotkut juutalaiset odottivat, ja nekin, jotka eivät sihen uskoneet, olisivat kuitenkin tahtoneet siihen uskoa: jos eivät julkisesti, niin kuitenkin salaisissa toiveissaan (ihminenhän on aina tahtonut paeta kuolemaa ja elää iankaikkisesti). Pakanat olivat puolestaan ilman ylösnousemuksen toivoa, koska he uskoivat pikemminkin sielun vaellukseen tai elämän jatkumiseen henkiolentona tuonelassa, Haadeksessa. Sanoma Jeesuksen ylösnousemuksesta valoi sanan kuulijoihin uskoa kuoleman vallan voittamisesta, niin että jokainen Jeesukseen uskova saattoi vapautua kuoleman pelosta, joka oli pitänyt häntä aiemmin orjuudessa.

Kristittyjen ei tarvinnut pelätä enää kuolemaa, sillä he tiesivät uskon kautta nousevansa ylös kuolleista viimeisenä päivänä, ei ennen sitä. Muussa tapauksessa Jeesus olisi valehdellut, sillä hän hän puhui toistuvasti kuolleiden herättämisestä viimeisenä päivänä. (Joh. 6:39-44) Tämä puhe sopii puolestaan yhteen vain sellaisen opetuksen kanssa, jonka mukaan ihminen vajoaa tiedottomaan kuolonuneen ruumiin kuolemassa, ja herää tietoisuuteen vasta ruumiin ylösnousemuksessa, niin kuin myös kansankirkkomme perustaja ja isä Martti Luther uskoi.

Nykyään kuulee joskus saarnattavan melko tulenkatkuisia ja palavia saarnoja helvetin kauhuista. Jos joku tulee uskoon helvetillä pelottelun kautta, niin sitä on pidetty pelkästään hyvänä asiana. Eihän sillä ole niin kovin suurta merkitystä, mikä saa ihmisen kääntymään Jumalan tykö, kunhan hän vain kääntyy ja pelastuu. Vai onko?

Onko sellainen ihminen välttämättä todella kääntynyt Jumalan puoleen, joka on lähtenyt seuraamaan Jeesusta helvetin pelosta? Onko hänen uskonsa aitoa? Voi olla, että on, mutta ihan yhtä hyvin voi olla niinkin, että ei ole. Raamatusta ei nimittäin löydy näin äkkiä ajateltuna yhtäkään kuvausta sellaisesta kääntymisestä, jossa joku olisi lähtenyt seuraamaan Jeesusta helvetin pelosta. Sen sijaan useimmat ihmiset lähestyivät Jeesusta ja apostoleita, koska he uskoivat Jumalan voivan auttaa heitä mitä moninaisimmissa asioissa, eikä vähiten kuoleman pelon voittamisessa. Helvetin pelkoa ei Raamatussa tunneta, mutta kuoleman pelko kylläkin. (Hebr. 2:14-17)

Evankeliumin julistuksen ja Jumalan sanan opetuksen painopisteen tulee olla edelleen ristiinnaulitussa Kristuksessa, syntien sovituksessa ja Jeesuksen ylösnousemuksesta todistamisessa. Sen lisäksi meidän tulee saarnata mielenmuutosta syntien anteeksisaamiseksi Jeesuksen Kristuksen nimen kautta. (Luuk. 24:47; Apt. 10:34-43) Tässä sanomassa on iankaikkisen elämän toivo, sillä me uskomme ruumiin ylösnousemukseen sen vuoksi, että Jeesus on luvannut herättää meidät viimeisenä päivänä ylös kuolleista, ja koska Jumala on herättänyt Kristuksen esikoisena kuolemaan nukkuneiden joukossa. (1. Kor. 15.) Kun tätä julistamme, niin pysymme varmasti Jumalan sanan totuudessa, emmekä pelottele ihmisiä Raamatun ulkopuolisilla pakanoiden uskomuksilla.

Motiivi pyhälle elämälle

Jotkut ihmiset uskovat Jeesukseen ja tekevät hyviä tekoja ja karttavat pahaa vain siitä syystä, että he pelkäävät helvettiä. He uskovat voivansa välttää helvetin tuomion, kun tekevät hyvää ja karttavat pahaa, ja uskovat päälle päätteeksi Jeesukseen. Onko tällainen usko ja motiivi osoitusta Jumalan vaikuttamasta uskosta? Asiaa on syytä epäillä, sillä kristityn ei tulisi uskoa ja noudattaa Jumalan käskyjä elämässään helvetin pelosta, vaan rakkaudesta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Silloin motiivimme ovat oikeat ja palkkakin sen mukainen: yksi denari. (Matt. 20:1-16) Pelastus on sama kaikille ihmisille riippumatta siitä, miten paljon he tekevät hyvää tai karttavat pahaa. Saahan sitä silti hyvääkin tehdä ja syntiä karttaa, vaikka emme ansaitsekaan taivasosuutta pyhän elämämme ansiosta, jos elämämme pyhää edes on.

Lähtisitkö sinä takaisin maailmaan, jos Jumala sanoisi sinulle, että tuomitut eivät kärsikään ikuisesti helvetin tulessa? Vai uskoisitko edelleen Jeesukseen ja tekisit hyviä tekoja, karttaisit syntiä?

Jos motiivisi uskoa ja elää hyvää elämää on vain helvetin tuomion välttäminen, niin olet surkuteltavammassa asemassa kuin pakanat, jotka eivät usko tuonpuoleiseen eivätkä Jumalaan. Kun he tekevät hyvää, niin he eivät odota saavansa siitä iankaikkista palkintoa, eivätkä he usko välttävänsä helvetin tuomiota sen ansiosta. Heidän motiivinsa elää ja toimia ovat siten paljon puhtaammat kuin sinun, joka yrität ansaita taivaspaikkaa hyvällä elämälläsi.

Ajattelepa sitä, miten varhaiset kirkkoisät kestivät helvetinmoista kidutusta ja liekkien aiheuttamaa tuskaa luopumatta uskostaan noitarovioilla. Heidän voimansa pitää kiinni kristinuskosta oli helvetin karttaminen uskon kautta. Samalla kun he paloivat nuotiossa, julistivat he Jumalan kostoa tuomitsijoilleen. Nämä jumalattomat olisivat palava paljon kivuliaammin ja pitempään kuin he. Helvetin tuli olisi korventava heidän ihoaan aina ja iankaikkisesti, niin että sitä tuskaa ei voida sanoin kunnolla edes kuvata. Miten tällainen asenne poikkeaa Jeesuksen opetuslasten asenteesta Uuden testamentin kuvauksissa?

Uskallanpa väittää, että kuka tahansa olisi valmis sankaritekoihin ja itsensä uhraamiseen, jos uskoisi tuomittujen ikuiseen piinaan helvetissä. On melkeinpä helppoa antaa henkensä niin suuren uhkan edessä toisten hyväksi (tai itsensä pelastamiseksi). Mutta kuka olisi valmis kuolemaan, jos synnin rangaistus olisi pelkkä ruumiin kuolema?

Eikö vaadi paljon suurempaa rakkautta se, että joku on valmis kuolemaan toisen puolesta vain sen vuoksi, että tämä toinen ei menettäisi iankaikkisen elämän armolahjaa? Jos ruumiin kuolema on ainoa rangaistus synnin vuoksi, niin eikö silloin olisi suuri kiusaus levätä laiskasti laakereillaan sen sijaan, että uhraisi aikaansa ja koko elämänsä evankeliumin julistamiseen, niin että jopa omat viholliset saisivat elää ikuisesti? Minusta sellaisen rakkauden osoittaminen on suurinta, mitä maailmassa voi koskaan olla. Ja apostolit olivat sen rakkauden osoittamisessa paras esimerkki itsensä Herran Jeesuksen jälkeen.

Ajattele vielä sitä, että Paavali rakasti syntyperältään juutalaisia eli Israelin kansaa niin paljon, että olisi tahtonut olla itse kirottu pois Kristuksesta heidän tähtensä, jos se vain olisi pelastanut heidät! (Room. 9:1-5.) Tarkoittiko Paavali sitä, että hän olisi ollut valmis menemään vaikka ikuiseen helvetin kärsimykseen heidän puolestaan? Enpä oikein usko. Ei edes Herra Jeesus mennyt helvettiin jumalattomien ja syntisten puolesta, joten tuskinpa Paavali rakasti ihmisiä enemmän kuin Kristus meitä rakastaa?

Paljon uskottavammalta kuulostaa se, että Paavali olisi ollut valmis menettämään iankaikkisen elämän veljiensä israelilaisten puolesta, ja kuolemaan peruuttamattoman ja lopullisen kuoleman, mutta ei hän nyt sentään olisi ihan helvettiin asti valmis ollut heidän puolestaan menemään. Eikä meidänkään sitä tarvitse tehdä, mutta rakkaus voi vaatia meitä uhraamaan oman henkemme lähimmäistemme hyväksi, jotka ovat vielä vailla iankaikkista elämää. Olisitko sinä valmis siihen?

Viitteet

[1] Olen sitä mieltä, että määräaikainen ja määrämittainen rangaistus suhteutettuna kunkin tekemiin synteihin on Jumalan säätämä rangaistus ennen viimeisen ja peruuttamattoman rangaistuksen eli kuolemantuomion toimeenpanoa. Kuolema on siis se ”iankaikkinen tuomio”, jolla kadotetut tuomitaan, mutta edes tieto kärsimysten päättymisestä aikanaan ei lievitä kärsivien tuskaa ”tulisessa järvessä” tai vanhurskaan tuomioistuimen edessä ennen sitä. Kukin saa tekojensa mukaan oikeudenmukaisen tuomion eikä kukaan ”pääse niin kuin koira veräjästä” kärsimättä lainkaan pahojen tekojensa tähden. Jumalan tuomio on ankara niitä langenneita ja pois poikenneita kohtaan, jotka joutuvat tuomiolle syntiensä vallassa ja jumalattomuuden tilassa.

Tätä tulkintaa voidaan perustella mm. seuraavilla Raamatun kohdilla: Jer. 51:56, Matt. 5:22-26 ja 18:21-35.

Petteri Haipola 2009-2016

Lähteitä ja lukemistoa

  1. Raamattu, vuoden 1993/1938 ja 1992 käännökset.
  2. Blue Letter Bible, heprea-englanti ja kreikka-englanti sanakirjat sekä interlineaarit englanninkielisiin Raamatun käännöksiin.
  3. Novum 1-5, Raamatun tietokirja, Vantaa, 1980-1984.
  4. Totuutta-blogi, Helvetti
  5. Petteri Haipola, Kadotus Uuden testamentin kreikassa ja Raamatun oppi iankaikkisesta tuomiosta ja Helvetti Raamatussa ja Rikas mies ja Lasarus, Mihin lähteisiin Jeesuksen kertomus perustuu?
  6. Raimo Poutiainen, Onko ihminen elossa kuoltuaankin? Sivut 1 ja 2 ja näistä erillinen artikkeli Kuollaanko kuolemassa kokonaan?
  7. Alan E. Bernstein, The Formation of Hell: Death and Retribution in the Ancient and Early Christian Worlds, 1993.
  8. Alice K. Turner, The History of Hell, 1993.
  9. Kari Kuula, Helvetin historia – Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan, 2006, Kirjapaja Oy.
  10. Kari Kuula, Helvetin hirmuinen historia, nettisivu.
  11. Kari Kuula, Mitä voisi sanoa helvetistä?
  12. Kari Kuula, Kuunnelmasarja helvetin historiasta, 13 osaa Antiikista moderniin maailmaan
  13. Dr. Ralph F. Wilson, The Rich Man and Lazarus (Luke 16:19-31), Joyful Heart Ministries.
  14. SDA Global, The Rich Man and Lazarus.
  15. bibleexplained.com, Rich Man and Lazarus, Parable of Jesus, Luke 16b.
  16. sdanet.org Questions of Doctrine, Q. 43, The Rich Man and Lazarus
  17. Marko Lind, Vahvista veljiäsi, Oppi sielun kuolemattomuudesta.
  18. Tapio Nousiainen, Yksi ainoa elämä, Päivä osakeyhtiö, 1980, ss.9-19.
  19. Martin Luther and William Tyndale on the State of the Dead.

2 vastausta artikkeliin: Helvetti

  1. Paluuviite: Opetus ja elämä | kristinusko

  2. Paluuviite: Synti | kristinusko

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s